Blogi: Tikittävä aikapommi?

Sain helmikuussa etuoikeuden tulla pienen pojan äidiksi. Kokemus muutti minua. En olisi aiemmin uskonut, että toista ihmistä voisi rakastaa niin paljon. En ymmärtänyt miten ylpeä vanhempi voi omasta lapsestaan olla. Poikani on minun silmissäni hienoin olento päällä maan. Uskon, että jokainen vanhempi tuntee samoin omasta lapsestaan. Se ylpeys ja ilo on asia, jonka varmasti jokainen haluaa jakaa läheistensä kanssa. Viimeisen vuosikymmenen aikana elämänpiirimme on kuitenkin laajentunut huimasti. Tänä päivänä jopa ventovieraat saattavat seurata elämäämme läheltä, koska me mahdollistamme sen julkaisemalla hyvinkin yksityisiä asioita itsestämme. Aikuisina ihmisinä meillä on oikeus jakaa itsestämme mitä haluamme ja kenelle haluamme. Samaa oikeutta meillä ei kuitenkaan ole lastemme suhteen. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja turvalliseen kasvuympäristöön. Me, heidän vanhemmat, olemme ensisijaisesti vastuussa siitä, että lapsemme oikeudet toteutuvat.

Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa lapsuuttani. Muistot palautuvat mieleen vanhaa valokuva-albumia selatessa. Joukossa on hassunhauskoja kuvia minusta laulamassa kylpyammeessa ja syömässä mustikoita naama sinisenä. Sekaan mahtui myös muutama epäonnistunut hiustenleikkaus ja hölmö vaate. Nämä kaikki ovat ihania muistoja kotisohvalla, mutta en usko tunteen olevan sama, jos nämä kuvat olisivat olleet ystävieni puhelimissa yläasteen välituntien naurunaiheena. Valitettava tosiasia on, että liian moni nykyajan lapsi ja nuori elää tilanteessa, jossa heidän koko elinkaari löytyy heidän vanhempien sosiaalisen median tileiltä. Ymmärrän ja koen myös itse, että jokainen meistä haluaa julistaa maailmalle, kuinka hieno se oma napero on. Valitettavasti tämä ylpeys ja innostus johtaa joskus lapsen kannalta noloihin ja ikäviin tilanteisiin.

Jokin aika sitten luin julkisen päivityksen, jossa äiti kirjoitti perhettä kohdanneesta vatsataudista. Pohdin miltä perheen lapsista mahtoi tuntua. Kodin tulisi olla turvallinen ympäristö, jossa saa olla oma itsensä - terveenä ja sairaana. Missä nämä lapset voivat tuntea turvallisuutta, jos kaikki henkilökohtaiset ja nolostuttavat tapahtumat ovat kaverien sormen näpäytyksen päässä? Samaa olen pohtinut törmätessäni päivityksiin niskakakoista, itkupotkuraivareista ja kissanhiekan syönnistä. Kuinka moni aikuinen hyväksyisi sen, että heidän yksityisyyttään loukattaisiin sillä tavalla kun valitettavan monen lapsen yksityisyyttä loukataan?

Toivon, että jokainen aikuinen pysähtyy miettimään millaista materiaalia hän lapsestaan julkaisee. Kerran julkaistu ei poistu koskaan. Minä olen pitänyt nyrkkisääntönä sitä, että sosiaaliseen mediaan ei pidä julkaista mitään sellaista, mitä en voisi myös julkaista paikallislehden etusivulla. Tämä ohjenuora on pysäyttänyt minut julkaisemasta joitakin kuvia tai elämäntapahtumia, jotka voisivat loukata läheisiäni ja erityisesti rakasta poikaani.

Tasapainoilu oman ylpeyden ja lapsen yksityisyyden välillä on vaikeaa. Minun silmissäni kaikki poikaani liittyvä on arvokasta, hauskaa ja söpöä. Siksi minäkin todennäköisesti olen syyllistynyt loukkaamaan hänen yksityisyyttään jakamalla hänestä jotain sellaista, jota hän ei olisi toivonut jaettavan. Tässä ajassa voimme kuitenkin vain tehdä parhaamme ja yrittää löytää tasapaino oman innostuksen ja lapsen yksityisyyden välillä. Ja ennen kaikkea voimme vain toivoa, ettemme ole ajattelemattomuudessamme tehneet sosiaalisen median tilistämme tikittävää aikapommia, joka tuo lapsellemme jonain päivänä ikävyyksiä ja surua.

Anette Karlsson




Kommentit