Viime viikon perjantaina istuimme mieheni kanssa kotisohvalla katsomassa televisiota, kun taaperomme oli käynyt nukkumaan. Muutama vuosi sitten perjantai-ilta kotona olisi ollut ”maailman loppu”. Nyt se tuntui ihanalta, tavoittelemisen arvoiselta asialta. Silloin ymmärsin, etten ole nuori enää – vaikka ajatuksissa toki nuoreksi itseni usein vielä miellän. Se elämänvaihe on minun osaltani ohi ja sen myötä myös todellinen ymmärrys siitä, millaista on olla nuori 2020-luvun Suomessa. Oma nuoruuteni sijoittuu 2000-luvun alkupuolelle, jolloin maailma oli erilainen. Matkapuhelimet tulivat markkinoille ja matopeli oli hitti. Matopeli lienee nykynuorille yhtä kaukaista historiaa, kun mustavalkotelevisiot olivat minulle. Maailman tulee mennä eteenpäin ja meidän siirtyä eri elämänvaiheista toiseen. Samalla on tärkeää ymmärtää, että oma käsitys menneestä ei vastaa nykynuorten kokemusta. Liian usein aikuiset ja ammattilaiset luulevat tietävänsä parhaiten, minkälaista toimintaa ja minkälaisia palvel...

Sain helmikuussa etuoikeuden tulla pienen pojan äidiksi. Kokemus muutti minua. En olisi aiemmin uskonut, että toista ihmistä voisi rakastaa niin paljon. En ymmärtänyt miten ylpeä vanhempi voi omasta lapsestaan olla. Poikani on minun silmissäni hienoin olento päällä maan. Uskon, että jokainen vanhempi tuntee samoin omasta lapsestaan. Se ylpeys ja ilo on asia, jonka varmasti jokainen haluaa jakaa läheistensä kanssa. Viimeisen vuosikymmenen aikana elämänpiirimme on kuitenkin laajentunut huimasti. Tänä päivänä jopa ventovieraat saattavat seurata elämäämme läheltä, koska me mahdollistamme sen julkaisemalla hyvinkin yksityisiä asioita itsestämme. Aikuisina ihmisinä meillä on oikeus jakaa itsestämme mitä haluamme ja kenelle haluamme. Samaa oikeutta meillä ei kuitenkaan ole lastemme suhteen. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja turvalliseen kasvuympäristöön. Me, heidän vanhemmat, olemme ensisijaisesti vastuussa siitä, että lapsemme oikeudet toteutuvat. Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa lap...

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten pahoinvoinnista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä, kuten ilkivallasta ja järjestyshäiriöistä. Porvoolaisen rehtorin kirjoitus (UM 27.10.) oli pysäyttävä. Mieleeni palasi Islannissa järjestetty seminaari, jossa kerrottiin, miten reilun 100 000 asukkaan Reykjavik onnistui määrätietoisella työllä lisäämään nuorten ja perheiden hyvinvointia. Tämä Islannin-malli on myös puhututtanut Suomessa ja se oli mukana Porvoon vuoden 2020 talousarviossa. Mallin toteuttaminen ei kuitenkaan ole koronan takia edennyt toivotulla tavalla. Nuorten ongelmat ja pahoinvointi on lisääntynyt, mutta kuten rehtori kirjoittaa, korona ei ole yksin syynä. Taustalla on monia tekijöitä: perheiden taloudelliset ja muut huolet, vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat, vanhempien kiire ja stressi sekä mahdolliset muut lapsen hyvinvointiin vaikuttavat tekijät. Ratkaisuja tilanteeseen uskon löytyvän ottamalla mallia Pohjolan naapurista. Porvoolainen rehtori, kuten myös porvoola...

Muutama päivä sitten sain yllättävän yhteydenoton. Opettaja vuosien takaa kyseli kuulumisiani. Muistot nuoruudesta tulvivat mieleen. Lapsuuttani varjostivat päihdeongelmat ja taloudelliset vaikeudet. Ylä-asteella koulumotivaationi oli lähes nolla ja selviydyin nipin napin eteenpäin amikseen. Lukio ei olisi ollut minulle vaihtoehto. Itseasiassa kymppiluokka, jonne suurin osa ystävistäni meni, oli se paikka minne uskoin päätyväni. Useamman mutkan ja muuton kautta valmistuin ammattiin. Kylläkin väärään ammattiin, mutta silloin en sitä tiennyt. Kirjoitin ylioppilaaksi ja lakkiaisia vietettiin pari vuotta amiksesta valmistautumisen jälkeen. Lakkiaiset olivat jotenkin juhlallisempi tilaisuus. Ammatillisen tutkinnon arvostus oli silloin vielä olematonta. Askelia on otettu parempaan suuntaan, mutta vieläkin amiksia pidetään toisarvoisina. Luin eräältä keskustelupalstalta, että perheen kaksi lasta oli valmistunut samana keväänä - toinen ylioppilaaksi, toinen ammattiin. Yhteisjuhlat järjestettii...