Oli tammikuun toinen lauantai, joogasin kotona kun puhelin soi. Mieheni oli kaatunut lätkätreeneissä. Tapahtumapaikalla hänen oikeaan jalkaan oli sattunut niin kovasti, että hänet kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan. Kesken joogan kiirehdin Porvoon sairaalalle kuulemaan mitä on tapahtunut. Röntgenin jälkeen saimme kuulla, että kyseessä on nilkan nyrjähdys.
Maanantaina lähdin rauhallisin mielin työmatkalle Tanskaan. Päivällä sairaalasta soitettiin miehelleni. Oli ilmennyt, että jalassa olikin murtuma. Häntä pyydettiin palaamaan sairaalaan, jotta jalka voitaisiin kipsata. Mieheni ilmoitti olevansa yksin kotona, mutta saapuvansa tunnin sisään. Sairaalasta kuitataan, että tämä sopii. Saavuttuaan sairaalalle hän joutui odottamaan puoli tuntia, jonka jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei jalkaa kipsata kyseisenä päivänä. Hänen olisi tultava takaisin seuraavana aamuna.
Otin vapaata töistä viedäkseni mieheni sairaalalle tiistai-aamuna. Pääsimme heti kipsihuoneeseen. Siinä sitten kummastelimme mikä jalassa voi olla vikana ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Jalka oli tässä vaiheessa melko musta ja turvonnut. Mustelma oli levinnyt polveen saakka. Meille kerrottiin, että miehelleni laitetaan joustava jalkasaapaskipsi, joka on mahdollista kiristää turvotuksen laskiessa. Muutaman tunnin kuluttua olimme kotona. Maanantaina saadut kipulääkkeet auttoivat ja luulimme, että tilanne on hallinnassa. Olimme väärässä.
Loppuviikosta kivut palasivat kahta kauheampana. Vietimme monta unetonta yötä. Mikään ei auttanut. Lauantai-iltana tilanne oli kestämätön ja totesimme ettemme voi odottaa tulevan tiistain tarkastusaikaa. Suuntasimme heti sunnuntaiaamuna Porvoon sairaalalle, jossa edellisenä tiistaina laitettu kipsi poistettiin. Meille ilmeni, ettei kipsissä ollut kovettavaa ainetta murtuman kohdalla. Tämä vaikutti oudolta.
Lääkäri saapui tarkastelemaan jalkaa. Hän totesi, etteivät kivut ja jalan ulkonäkö vastaa maanantaina diagnosoitua vammaa. Mieheni vietiin uudestaan röntgeniin ja hänelle varattiin seuraavalle päivälle aika ultraäänikuvaukseen. Tässä vaiheessa ilmeni, ettei miehelleni oltu annettu verenohennuslääkkeitä, jotka hänelle olisi pitänyt antaa jo alkuviikosta. Onneksi hän ei saanut veritulppaa, joka olisi voinut aiheuttaa aivohalvauksen. Olin järkyttynyt. En osannut edes kuvitella, että olisin saattanut menettää elämänkumppanini jalkavamman takia.
Maanantaiaamuna mieheni jalkaa tutkittiin syvällisemmin. Ilmeni, että jalassa olikin kaksi murtumaa. Eikä siinä vielä kaikki. Yksi nivel oli pirstaleina. Tästä syystä kaksi luuta oli toisistaan irrallaan. Nyt meille selvisi kipujen syy. Onneksi hänen jalkansa leikattiin samana päivänä.
Mieheni on pienyrittäjä, joten hän tarvitsi vakuutusta varten käyntikertomukset sairaalalta. Pyysin nämä mukaani lähtiessämme kotiin. Kertomuksista ilmeni, ettei edellisen tiistain käynnistä ollut sairaalan tietokannassa mitään merkintää, jolloin miehelleni laitettiin ensimmäinen kipsi. Uusia röntgenkuvia ei silloin otettu, eikä jalan mustelmasta tai turvotuksesta huolestuttu. Kymmenen päivää – niin kauan kesti, ennen kuin mieheni sai laadukasta hoitoa. Kymmenen päivää olimme huolissamme. Kymmenen päivää mieheni oli kovissa kivuissa.
Onneksi mieheni on nyt parantumisen tiellä. Toivon, että kaikki saisivat Porvoon sairaalassa sellaista hoitoa kuin me saimme kymmenen päivän päästä – lääkärin, joka aidosti perehtyy tilanteeseen. Mikäli mieheni olisi saanut saman kohtelun tiistaina, olisimme välttyneet paljolta huolelta ja kivulta.
Anette Karlsson
Kirjoitus julkaistu 23.1.2016 Uusimaassa.