Siirry pääsisältöön

Kymmenen päivän piina ja Porvoon sairaala

Oli tammikuun toinen lauantai, joogasin kotona kun puhelin soi. Mieheni oli kaatunut lätkätreeneissä. Tapahtumapaikalla hänen oikeaan jalkaan oli sattunut niin kovasti, että hänet kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan. Kesken joogan kiirehdin Porvoon sairaalalle kuulemaan mitä on tapahtunut. Röntgenin jälkeen saimme kuulla, että kyseessä on nilkan nyrjähdys.
Maanantaina lähdin rauhallisin mielin työmatkalle Tanskaan. Päivällä sairaalasta soitettiin miehelleni. Oli ilmennyt, että jalassa olikin murtuma. Häntä pyydettiin palaamaan sairaalaan, jotta jalka voitaisiin kipsata. Mieheni ilmoitti olevansa yksin kotona, mutta saapuvansa tunnin sisään. Sairaalasta kuitataan, että tämä sopii. Saavuttuaan sairaalalle hän joutui odottamaan puoli tuntia, jonka jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei jalkaa kipsata kyseisenä päivänä. Hänen olisi tultava takaisin seuraavana aamuna.
Otin vapaata töistä viedäkseni mieheni sairaalalle tiistai-aamuna. Pääsimme heti kipsihuoneeseen. Siinä sitten kummastelimme mikä jalassa voi olla vikana ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Jalka oli tässä vaiheessa melko musta ja turvonnut. Mustelma oli levinnyt polveen saakka. Meille kerrottiin, että miehelleni laitetaan joustava jalkasaapaskipsi, joka on mahdollista kiristää turvotuksen laskiessa. Muutaman tunnin kuluttua olimme kotona. Maanantaina saadut kipulääkkeet auttoivat ja luulimme, että tilanne on hallinnassa. Olimme väärässä.
Loppuviikosta kivut palasivat kahta kauheampana. Vietimme monta unetonta yötä. Mikään ei auttanut. Lauantai-iltana tilanne oli kestämätön ja totesimme ettemme voi odottaa tulevan tiistain tarkastusaikaa. Suuntasimme heti sunnuntaiaamuna Porvoon sairaalalle, jossa edellisenä tiistaina laitettu kipsi poistettiin. Meille ilmeni, ettei kipsissä ollut kovettavaa ainetta murtuman kohdalla. Tämä vaikutti oudolta.
Lääkäri saapui tarkastelemaan jalkaa. Hän totesi, etteivät kivut ja jalan ulkonäkö vastaa maanantaina diagnosoitua vammaa. Mieheni vietiin uudestaan röntgeniin ja hänelle varattiin seuraavalle päivälle aika ultraäänikuvaukseen. Tässä vaiheessa ilmeni, ettei miehelleni oltu annettu verenohennuslääkkeitä, jotka hänelle olisi pitänyt antaa jo alkuviikosta. Onneksi hän ei saanut veritulppaa, joka olisi voinut aiheuttaa aivohalvauksen. Olin järkyttynyt. En osannut edes kuvitella, että olisin saattanut menettää elämänkumppanini jalkavamman takia.
Maanantaiaamuna mieheni jalkaa tutkittiin syvällisemmin. Ilmeni, että jalassa olikin kaksi murtumaa. Eikä siinä vielä kaikki. Yksi nivel oli pirstaleina. Tästä syystä kaksi luuta oli toisistaan irrallaan. Nyt meille selvisi kipujen syy. Onneksi hänen jalkansa leikattiin samana päivänä.
Mieheni on pienyrittäjä, joten hän tarvitsi vakuutusta varten käyntikertomukset sairaalalta. Pyysin nämä mukaani lähtiessämme kotiin. Kertomuksista ilmeni, ettei edellisen tiistain käynnistä ollut sairaalan tietokannassa mitään merkintää, jolloin miehelleni laitettiin ensimmäinen kipsi. Uusia röntgenkuvia ei silloin otettu, eikä jalan mustelmasta tai turvotuksesta huolestuttu. Kymmenen päivää – niin kauan kesti, ennen kuin mieheni sai laadukasta hoitoa. Kymmenen päivää olimme huolissamme. Kymmenen päivää mieheni oli kovissa kivuissa.
Onneksi mieheni on nyt parantumisen tiellä. Toivon, että kaikki saisivat Porvoon sairaalassa sellaista hoitoa kuin me saimme kymmenen päivän päästä – lääkärin, joka aidosti perehtyy tilanteeseen. Mikäli mieheni olisi saanut saman kohtelun tiistaina, olisimme välttyneet paljolta huolelta ja kivulta.
Anette Karlsson
Kirjoitus julkaistu 23.1.2016 Uusimaassa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Puheenvuoro: Suomen vesistöt EIVÄT ole vihreän siirtymän kaatopaikkoja KAA 5/2025

Arvoisa puhemies, Ärade talman Suomen vesistöt ovat meille suomalaisille sydämen asia. Lähivesistöt – järvet, joet ja rannikko – ovat monille tärkeintä lähiluontoa . Silti monin paikoin vedet voivat huonosti – Itämeri ja monet joet ovat rehevöityneet ja erinomaisessa kunnossa olevia vesistöjä on enää vähän. Ei siis ihme, että ihmiset ovat huolissaan. Kansalaisaloite, jonka yli 50 000 suomalaista on allekirjoittanut, ei ole turha huuto vaan tärkeä keskustelun avaus. Kahden pienen lapsen äitinä tämä koskettaa minua henkilökohtaisesti. Haluan, että lapsillamme ja lapsenlapsillamme on mahdollisuus uida kirkkaissa vesissä ja kokea puhdas luonto kaikkialla Suomessa. Me tiedämme, että vihreän siirtymän investointeja tarvitaan – kaivoksia, akkumateriaalitehtaita ja muuta uutta teollisuutta. Vihreää siirtymää ei kuitenkaan voi edistää, jos se romuttaa vesistömme. Samalla täytyy myöntää, että kaikki investoinnit kuormittavat luontoa. Nyt on löydettävä ratkaisut, jotka aiheuttavat mahdollis...

Kolumni: Edunvalvontavaltuutus kuntoon

Minulla on tapana kuunnella kuntoillessa musiikin sijaan webinaareja ja podcasteja. Usein koen ne rentouttaviksi, mutta nyt kuulemani sai minut pysähtymään hetkeksi. Aiheena oli edunvalvontavaltuutus ja tajusin, että asia ei ole järjestyksessä. Olin aina ajatellut olevani hyvin valmistautunut erilaisiin tilanteisiin, mutta tulevaan sairauteen tai onnettomuuteen valmistautuminen ei ole ensimmäisenä mielessä. Toki minulla on tavanomaiset vakuutukset, mutta vähemmälle pohdinnalle oli jäänyt mitä tapahtuu, jos en itse kykenisi hoitamaan asioitani. Nyt olen päättänyt tehdä itselleni edunvalvontavaltuutuksen. Edunvalvontavaltuutus on oikeudellinen asiakirja, jolla valtuutetaan toinen ihminen hoitamaan omat asiat, silloin kun ei itse siihen pysty. Esimerkiksi vakava liikenneonnettomuus tai sairaus voi johtaa oman päätöksentekokyvyn katoamiseen. Haluan, että läheinen ihminen voi siinä tilanteessa hoitaa asioitani ilman holhoustoimilain mukaista byrokraattista ja kallista prosessia. Omassa edun...

Kolumni: Miten käy arvokkaalle järjestötoiminnalle?

Suomi on yhdistysten luvattu maa - mutta onko asia todella näin? Siinä missä Ranskassa kansalaiset edistävät tavoitteitaan ryhtymällä lakkoon tai lähtemällä kaduille, Suomessa kansalaisyhteiskunta on pitkälti järjestäytynyt yhdistyksiin. Katsomalla yhdistysten tilaa ja tunnelmia voidaankin sanoa paljon siitä, mitä suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle kuuluu. Tällä hetkellä näkymät eivät ole valoisat, sillä järjestötoiminta muuttuu entistä enemmän ammatilliseksi toiminnaksi ja vahvasti valtion, hyvinvointialueiden ja kuntien ohjaamaksi toiminnaksi. Järjestöjen toiminnan ammattimaistuminen ja tehostuminen ei ole itsessään huono asia. On kuitenkin huolestuttava kehityssuunta, jos järjestöt ajautuvat entistä enemmän julkisen sektorin palveluntuottajiksi tai yksityisten yritysten logiikalla toimiviksi toimijoiksi. Silloin järjestöjen luonne yhteiskunnallista muutosta ja uusia avauksia tekevinä toimijoina uhkaa heikentyä. Jos kansalaiset eivät enää kohtaa järjestötoiminnassa vaan ne pyörivä...