Koti ei aina ole paras paikka

On povattu, että keväällä käydään ilmasto-, koulutus- tai maahanmuuttovaalit. Varmasti näistä kaikista tärkeistä teemoista keskustellaan, mutta toivon, että vanhustenhoidon tila nousee kevään kärkiteemojen joukkoon. Juhlapuheissa vanhustenhoidosta ollaan usein huolissaan, mutta kiinnostus näyttää häviävän kun budjetteja laaditaan. Suomalainen vanhustenhoito voi huonosti. On aika murtaa keskusteluissa usein toistettu fraasi siitä, että oma koti olisi aina ikäihmiselle se paras paikka asua. Kotona on tällä hetkellä monia sellaisia ihmisiä, joiden oikea asuinpaikka ei enää ole koti.

Yleinen toimintatapa näyttää valitettavasti olevan se, että ikäihmisiä pidetään kotona vaikka väkisin. Ympärivuorokautiseen hoitoon pääsy on vaikeaa, vaikka lähipiirille on selvää, että muutaman kymmenen minuutin kotikäynnit eivät riitä. Omaiset kokevat, ettei heidän mielipiteitä kuunnella ja kotihoidon työntekijöiden hätähuutoihin ei vastata. Kotihoidon asiakkaat ovat entistä huonokuntoisempia, usein muistisairautta sairastavia, ja he saattavat olla myös aggressiivisia. Kotona asumisen ongelmat ja kotihoidon riittämättömyyden tila on nähtävä, jotta korjausliike saadaan tehtyä.

Kaikki kaipaavat turvallisuutta ja läheisyyttä. Muistisairautta sairastavia ihmisiä ei saa jättää yksin oman onnensa nojaan. Heillä tulee olla oikeus yhteisölliseen kotiin, esimerkiksi ryhmäkotiin tai tehostettuun palveluasumiseen. Uudenlaisia asumismuotoja on myös kehitettävä, jotta jokaiselle ikäihmiselle on tarjolla riittävästi ja oikeanlaisia vaihtoehtoja. Ihmiset ovat erilaisia, siksi tarvitaan erilaisia palveluita. Kaikkia ikäihmisiä ei voi laittaa yhteen ja samaan muottiin.

Ikääntyminen koskettaa meitä kaikkia - tänään mummoani, huomenna äitiäni ja ylihuomenna minua itseäni. Olen iloisessa asemassa tietäessäni, että 85-vuotias isoäitin pärjää vielä hyvin omassa kodissa. Viimeisten vuosien aikana hänen kunto on kuitenkin heikentynyt - hänelle on sattunut kaatumisonnettomuuksia ja kotiaskareet eivät suju yhtä sutjakkaasti kuin ennen. Huoleni hänen pärjäämisestä on kasvanut. Miltä hänen arki näyttää sitten, kun hän ei enää pysty asumaan kotona? Tuleeko hän saamaan laadukasta hoitoa? Voinko luottaa kotihoidon laatuun ja pääseekö hän palveluasumisen piiriin kun sen aika koittaa? Monet omaiset pohtivat näitä samoja asioita. Niin ei pitäisi olla. Meidän pitäisi voida luottaa siihen, että asiat järjestyvät ongelmitta. Siihen, että hyvinvointiyhteiskunnassa arvokas vanhuus kuuluu kaikille. Sen eteen meidän tulee tehdä töitä. Päätöksentekoon tarvitaan enemmän sydäntä!

Anette Karlsson

Kolumni on julkaistu 24.1.2019 Demokraatissa.


Kommentit