Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan jokaisella on oikeus elämään. Tämä tuntuu luonnolliselta, sillä onhan jokainen ihminen arvokas. Mutta mitä silloin, kun elämä ei enää tunnu arvokkaalta? Oikeutta arvokkaaseen kuolemaan ei ole turvattu kansainvälisissä sopimuksissa tai laissa. Aloitin syksyllä sosiaalityöntekijän opinnot yliopistossa ja sain mahdollisuuden osallistua ihmisoikeuksia käsittelevälle opintojaksolle. Perehdyin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun, joissa kantelijan tavoitteena oli saada valtio myöntämään hänelle oikeus arvokkaaseen kuolemaan. Pyyntö tuli kuolemansairaalta naiselta, joka oli menettänyt suurimman osan toimintakyvystään. Hänellä oli kuitenkin pää tallella, kuten isomummoni tuppasi sanoa. Hän tiesi ja tunsi kaiken, mutta hän oli täysin kykenemätön toimimaan. Nainen toivoi valtiolta lupausta siitä, ettei hänen miestä syytetä, jos tämä avustaa itsemurhassa. Kuten arvata saattaa, sellaista lupausta ei annettu. Ihmisoikeustuomioistuin ei myöskään nähnyt, että valtiolla olisi velvollisuus auttaa kansalaisiaan kuolemaan, vaikka mikään ei sellaista apua kieltänyt.
Lukiessani oikeustapausta muistelin keskustelua edesmenneen ystäväni ja mentorini Maarit Feldt-Rannan kanssa. Usean syöpähoidon läpikäyneenä hän kertoi minulle, kuinka tärkeää olisi sallia kuolinapu Suomessa. Tuoreessa haastattelussa hänen leskensä kertoi, että Maarit itse olisi toivonut kuolinapua. Olen surullinen siitä, ettei Maaritin toivetta voitu toteuttaa. Samanlaisia kohtaloita on monia. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan tuskallista elämän loppua. Jokaisella tulisi olla oikeus valita.
Ymmärrän, että eutanasiasta keskusteleminen herättää paljon tunteita, ja myös pelkoja. En väitä, etteikö uhkakuvia olisi olemassa. Väärin toteutuessaan eutanasia voisi olla “halpa” korvike laadukkaalle saattohoidolle. Näin ei missään nimessä saisi olla. Saattohoidon kehittäminen ja parantaminen tulee olla ensisijaista maassamme. Tässä meillä on vielä paljon tekemistä. Se ei kuitenkaan saa olla este avoimelle keskustelulle kuolinavun sallimisesta, tietyin kriteerein, sellaisille ihmisille, joille se on ainoa tapa välttyä kärsimykseltä ja saavuttaa arvokas kuolema.
Anette Karlsson
Lukiessani oikeustapausta muistelin keskustelua edesmenneen ystäväni ja mentorini Maarit Feldt-Rannan kanssa. Usean syöpähoidon läpikäyneenä hän kertoi minulle, kuinka tärkeää olisi sallia kuolinapu Suomessa. Tuoreessa haastattelussa hänen leskensä kertoi, että Maarit itse olisi toivonut kuolinapua. Olen surullinen siitä, ettei Maaritin toivetta voitu toteuttaa. Samanlaisia kohtaloita on monia. Kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan tuskallista elämän loppua. Jokaisella tulisi olla oikeus valita.
Ymmärrän, että eutanasiasta keskusteleminen herättää paljon tunteita, ja myös pelkoja. En väitä, etteikö uhkakuvia olisi olemassa. Väärin toteutuessaan eutanasia voisi olla “halpa” korvike laadukkaalle saattohoidolle. Näin ei missään nimessä saisi olla. Saattohoidon kehittäminen ja parantaminen tulee olla ensisijaista maassamme. Tässä meillä on vielä paljon tekemistä. Se ei kuitenkaan saa olla este avoimelle keskustelulle kuolinavun sallimisesta, tietyin kriteerein, sellaisille ihmisille, joille se on ainoa tapa välttyä kärsimykseltä ja saavuttaa arvokas kuolema.
Anette Karlsson
Kolumni on julkaistu 8.1.2021 Uusimaassa.
