Suomi on yhdistysten luvattu maa - mutta onko asia todella näin? Siinä missä Ranskassa kansalaiset edistävät tavoitteitaan ryhtymällä lakkoon tai lähtemällä kaduille, Suomessa kansalaisyhteiskunta on pitkälti järjestäytynyt yhdistyksiin. Katsomalla yhdistysten tilaa ja tunnelmia voidaankin sanoa paljon siitä, mitä suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle kuuluu. Tällä hetkellä näkymät eivät ole valoisat, sillä järjestötoiminta muuttuu entistä enemmän ammatilliseksi toiminnaksi ja vahvasti valtion, hyvinvointialueiden ja kuntien ohjaamaksi toiminnaksi.
Järjestöjen toiminnan ammattimaistuminen ja tehostuminen ei ole itsessään huono asia. On kuitenkin huolestuttava kehityssuunta, jos järjestöt ajautuvat entistä enemmän julkisen sektorin palveluntuottajiksi tai yksityisten yritysten logiikalla toimiviksi toimijoiksi. Silloin järjestöjen luonne yhteiskunnallista muutosta ja uusia avauksia tekevinä toimijoina uhkaa heikentyä. Jos kansalaiset eivät enää kohtaa järjestötoiminnassa vaan ne pyörivät enenevästi “ammattikansalaisten” voimin, niiden tärkeä rooli sosiaalisen koheesion luojana ja merkityksellisyyden tuojana ihmisille saattaa rapautua.
Valitettava kehityssuunta on se, että ns. Stea-avustuksia on hankkeistettu sen sijaan, että järjestöt itse päättäisivät, mitä tekevät saamallaan rahoituksella. Rahoituksen hakeminen ja raportointi koetaan pienemmissä järjestöissä tarpeettoman byrokraattiseksi ja aikataulut ja ohjeistukset paikoin epäselviksi. Myös hyvinvointialueen ja kunnan avustuskriteerit ovat tarkentuneet ja toiminnan mitattavaa tuloksellisuutta peräänkuulutetaan aiempaa vahvemmin. Ihmisten yhteen tuominen ja yhdessä asioiden tekeminen ei omaa enää sellaista itseisarvoa, jota se joskus aiemmin on omannut. Vaikka sosiaali- ja terveysuudistus uusine hyvinvointialueineen oli välttämätöntä palveluiden turvaamiseksi, erkaannutti uudistus kunnat hyvinvointipalveluista (siitä huolimatta, että hyvinvoinnin ja terveydenedistämistyö yhä on kuntien tehtävänä). Kuinka paljon kunnat ovat tulevaisuudessa valmiita investoimaan hyvinvoinnin edistämiseen, erityisesti järjestöjen tekemään hyvinvointityöhön? Pelkään, että entistä vähemmän.
Avustukset ovat yksi keino tukea elinvoimaista kansalaisyhteiskuntaa. Se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Porvoossa on tarjottu kolmannen sektorin toimijoille maksuttomia tai edullisia tiloja, joissa vapaaehtoiset voivat kokoontua. Nyt näyttää siltä, että kaikki nämä tilat ovat lähitulevaisuudessa katoamassa, vaikka osa toiminnoista onkin vuokrattu hyvinvointialueelle tässä vaiheessa. Lundintalo ja Gammelbackan hyvinvointikeskuskokonaisuus ovat purettavien rakennusten listalla. Korvaavista tiloista ei ainakaan tällä hetkellä ole tietoa. Yhdistyskeskuksen toiminta on myös katoamassa ja sen tarjoamat palvelut. Miten alueemme yhdistykset voivat jatkossa toimia, jos pienimmätkin heidän toimintaedellytyksiä tukevat rakenteet poistetaan hiljaa hiipien?
Anette Karlsson
Järjestöjen toiminnan ammattimaistuminen ja tehostuminen ei ole itsessään huono asia. On kuitenkin huolestuttava kehityssuunta, jos järjestöt ajautuvat entistä enemmän julkisen sektorin palveluntuottajiksi tai yksityisten yritysten logiikalla toimiviksi toimijoiksi. Silloin järjestöjen luonne yhteiskunnallista muutosta ja uusia avauksia tekevinä toimijoina uhkaa heikentyä. Jos kansalaiset eivät enää kohtaa järjestötoiminnassa vaan ne pyörivät enenevästi “ammattikansalaisten” voimin, niiden tärkeä rooli sosiaalisen koheesion luojana ja merkityksellisyyden tuojana ihmisille saattaa rapautua.
Valitettava kehityssuunta on se, että ns. Stea-avustuksia on hankkeistettu sen sijaan, että järjestöt itse päättäisivät, mitä tekevät saamallaan rahoituksella. Rahoituksen hakeminen ja raportointi koetaan pienemmissä järjestöissä tarpeettoman byrokraattiseksi ja aikataulut ja ohjeistukset paikoin epäselviksi. Myös hyvinvointialueen ja kunnan avustuskriteerit ovat tarkentuneet ja toiminnan mitattavaa tuloksellisuutta peräänkuulutetaan aiempaa vahvemmin. Ihmisten yhteen tuominen ja yhdessä asioiden tekeminen ei omaa enää sellaista itseisarvoa, jota se joskus aiemmin on omannut. Vaikka sosiaali- ja terveysuudistus uusine hyvinvointialueineen oli välttämätöntä palveluiden turvaamiseksi, erkaannutti uudistus kunnat hyvinvointipalveluista (siitä huolimatta, että hyvinvoinnin ja terveydenedistämistyö yhä on kuntien tehtävänä). Kuinka paljon kunnat ovat tulevaisuudessa valmiita investoimaan hyvinvoinnin edistämiseen, erityisesti järjestöjen tekemään hyvinvointityöhön? Pelkään, että entistä vähemmän.
Avustukset ovat yksi keino tukea elinvoimaista kansalaisyhteiskuntaa. Se ei kuitenkaan ole ainoa keino. Porvoossa on tarjottu kolmannen sektorin toimijoille maksuttomia tai edullisia tiloja, joissa vapaaehtoiset voivat kokoontua. Nyt näyttää siltä, että kaikki nämä tilat ovat lähitulevaisuudessa katoamassa, vaikka osa toiminnoista onkin vuokrattu hyvinvointialueelle tässä vaiheessa. Lundintalo ja Gammelbackan hyvinvointikeskuskokonaisuus ovat purettavien rakennusten listalla. Korvaavista tiloista ei ainakaan tällä hetkellä ole tietoa. Yhdistyskeskuksen toiminta on myös katoamassa ja sen tarjoamat palvelut. Miten alueemme yhdistykset voivat jatkossa toimia, jos pienimmätkin heidän toimintaedellytyksiä tukevat rakenteet poistetaan hiljaa hiipien?
Anette Karlsson
Kolumni on julkaistu 14.5.2023 Uusimaassa.
