Moni suomalainen osaa nimetä sen hetken, jolloin vastuu läheisestä alkoi muuttua pysyväksi. Ensin autetaan, koska se tuntuu oikealta. Pian kuitenkin huomataan, ettei apu ole enää satunnaista, vaan välttämätöntä. Ilman sitä läheinen ei pärjää.
Suomessa jopa 80 prosenttia hoivasta on omaisten ja läheisten vastuulla. He ovat puolisoita, aikuisia lapsia, sisaruksia ja joskus myös alaikäisiä lapsia ja nuoria, joiden arki rakentuu läheisen ihmisen tarpeiden ympärille. He ovat omaishoitajia, vaikka hyvinvointialue ei heitä sellaisiksi tunnistaisi.
Omaiset auttavat läheistään rakkaudesta, sopimuksista riippumatta. Vastuu voi kuitenkin ajan myötä muuttua raskaaksi ja heijastua omaishoitajan hyvinvointiin. Siksi yhteiskunnan tuki on välttämätöntä, jotta sekä omaishoitaja että omaishoidettava saavat riittävästi apua. Suomen omaishoidon nykymalli on auttamatta ajastaan jäljessä. Rakenteelliset ongelmat ovat merkittäviä, ja niiden seurauksena kymmenet tuhannet omaishoitajat ovat vaikeassa asemassa.
Työssäkäyvistä suomalaisista noin joka kolmas hoitaa jossain määrin läheistään esimerkiksi sairauden tai vamman heikentämän toimintakyvyn vuoksi. Sopimusomaishoitajista lähes puolet on työikäisiä. Hoivavastuu kasaantuu erityisesti työikäisille naisille. Se näkyy osa-aikaisuutena, työelämästä sivuun jäämisenä ja uupumisena, jota harvoin tilastoidaan, mutta jonka seuraukset kantautuvat pitkälle. Tutkimusten mukaan pelkästään sopimusomaishoidon piirissä olevien iäkkäiden henkilöiden hoidon kustannukset olisivat vuosittain yli kolme miljardia euroa nykyistä suuremmat ilman omaisten apua.
Omaishoitajat ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmälle merkittävä voimavara. Sijoittamalla omaishoitoon voidaan vastata hoivan haasteisiin, jotka liittyvät väestön ikääntymiseen, hoitajapulaan, palveluvajeeseen ja palvelujen laatuun. Hyvinvointiyhteiskunnan uskottavuus mitataan siinä, miten se kohtelee ihmisiä silloin, kun he eivät enää pärjää omin voimin. Omaiset eivät voi olla järjestelmän näkymätön turvaverkko, jonka varaan lasketaan yhä enemmän.
Suomi tarvitsee kansallisen omaishoidon strategian, riittävät resurssit hoidon ja palvelujen järjestämiseen sekä lainsäädännön, joka mahdollistaa ansiotyön, omaishoidon ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen. Kun omaishoitajat tunnistetaan ja heitä tuetaan ajoissa, läheisestä huolehtiminen ei muutu kohtuuttomaksi taakaksi eikä vastuu kasaannu yksin perheille.
Anette Karlsson
Suomessa jopa 80 prosenttia hoivasta on omaisten ja läheisten vastuulla. He ovat puolisoita, aikuisia lapsia, sisaruksia ja joskus myös alaikäisiä lapsia ja nuoria, joiden arki rakentuu läheisen ihmisen tarpeiden ympärille. He ovat omaishoitajia, vaikka hyvinvointialue ei heitä sellaisiksi tunnistaisi.
Omaiset auttavat läheistään rakkaudesta, sopimuksista riippumatta. Vastuu voi kuitenkin ajan myötä muuttua raskaaksi ja heijastua omaishoitajan hyvinvointiin. Siksi yhteiskunnan tuki on välttämätöntä, jotta sekä omaishoitaja että omaishoidettava saavat riittävästi apua. Suomen omaishoidon nykymalli on auttamatta ajastaan jäljessä. Rakenteelliset ongelmat ovat merkittäviä, ja niiden seurauksena kymmenet tuhannet omaishoitajat ovat vaikeassa asemassa.
Työssäkäyvistä suomalaisista noin joka kolmas hoitaa jossain määrin läheistään esimerkiksi sairauden tai vamman heikentämän toimintakyvyn vuoksi. Sopimusomaishoitajista lähes puolet on työikäisiä. Hoivavastuu kasaantuu erityisesti työikäisille naisille. Se näkyy osa-aikaisuutena, työelämästä sivuun jäämisenä ja uupumisena, jota harvoin tilastoidaan, mutta jonka seuraukset kantautuvat pitkälle. Tutkimusten mukaan pelkästään sopimusomaishoidon piirissä olevien iäkkäiden henkilöiden hoidon kustannukset olisivat vuosittain yli kolme miljardia euroa nykyistä suuremmat ilman omaisten apua.
Omaishoitajat ovat julkiselle sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmälle merkittävä voimavara. Sijoittamalla omaishoitoon voidaan vastata hoivan haasteisiin, jotka liittyvät väestön ikääntymiseen, hoitajapulaan, palveluvajeeseen ja palvelujen laatuun. Hyvinvointiyhteiskunnan uskottavuus mitataan siinä, miten se kohtelee ihmisiä silloin, kun he eivät enää pärjää omin voimin. Omaiset eivät voi olla järjestelmän näkymätön turvaverkko, jonka varaan lasketaan yhä enemmän.
Suomi tarvitsee kansallisen omaishoidon strategian, riittävät resurssit hoidon ja palvelujen järjestämiseen sekä lainsäädännön, joka mahdollistaa ansiotyön, omaishoidon ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen. Kun omaishoitajat tunnistetaan ja heitä tuetaan ajoissa, läheisestä huolehtiminen ei muutu kohtuuttomaksi taakaksi eikä vastuu kasaannu yksin perheille.
Anette Karlsson
Kolumni on julkaistu 17.1.2026 Uusimaassa.
